Yksi näiden vaalien eniten keskusteltu aihe on ollut Sote-asemien sijainti ja määrä. Osa puolueista on ollut vahvasti sen takana, että jokaisessa kunnassa on jatkossakin vähintään yksi sosiaali- ja terveysasema. Osa on halunnut pitää kysymyksen avoimena, onpa kuulunut myös joitakin kannanottoja palveluverkon reippaasta supistamisesta.

Vanha terveyskeskuksiin ja terveysasemiin pohjautunut malli on ollut monelta osin toimiva. Peruspalvelu on ollut lähes kaikilla kohtuullisen matkan päässä, ainakin täällä Keski-Uudenmaan alueella. Uudistuksen yksi tavoite on se, että toiminta siirretään leveämmille harteille. Tämä mahdollistaa jossain määrin synenergiaetuja, kun palvelut ovat yhden toimijan käsissä. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että terveysasemat kannattaa keskittää ja niiden määrää vähentää, onko se uudituksen säästöpotentiaali?

Rohkenen sanoa, että ei ole. Tilastot puhuvat selkeää ja karua kieltä, perusterveydenhoito ei ole se, mikä aiheuttaa menopaineita julkisella sektorilla. Vuodesta 2013 vuoteen 2019 erikoissairaanhoidon menot kasvoivat yhdellä miljardilla, kokonaissumma nousi jo 7,3 miljardiin euroon. Paljonko perusterveydenhoidossa sitten kasvatettiin menoja samalla aikavälillä? Itse asiassa kehitys meni päinvastaiseen suuntaan, perusterveydenhoidon kustannukset laskivat 600 miljoonalla eurolla. Vuonna 2013 kustannukset olivat 4,3 miljardia kun ne vuonna 2019 olivat 3,7 miljardia.

Näillä kahdella on vähintään osittainen yhtymä. Erikoissairaanhoito on jo pitkään ollut kuntayhtymien vastuulla. Niillä on toki omat budjettinsa, mutta mikäli budjetti on ylittynyt, lisälasku on lähetetty jäsen kunnille maksettavaksi. Tilanteessa, jossa kunnille on tullut menoja budjetoitua enemmän taholta, mihin ei ole voitu vaikuttaa, kustannuksia on karsittu sieltä mistä se on mahdollista. Kuntien budjeteissa kaksi suurinta menoerää ovat olleet SOTE ja koulu- ja varhaiskasvatuspalvelut.

Perusterveydenhoidosta leikkaamisella on vaikutuksia, jotka näkyvät myös erikoissairaanhoidon kustannuksissa, kielteisesti. Moni vaiva pystyttäisiin hoitamaan perusterveydenhoidon toimenpiteillä huomattavasti edullisemmin kuin, mitä erikoissairaanhoidon selvästi raskaammat toimet maksavat. Hoitamaton sairaus kroonistuessaan vaatii toimenpiteitä, joihin perusterveydenhoidossa ei pystytä.

Olisi tietysti asioiden liiallista yksinkertaistamista väittää, että erikoissairaanhoidon kustannusten kasvu johtuisi pelkästään perusterveydenhoidon talousongelmista. Oma vahva osuutensa on koko ajan kehittyvillä hoitomuodoilla, joilla saadaan parannettua sairauksia, joiden suhteen aikaisemmin ei voitu tehdä mitään. Uusi tekniikka ja uudet lääkkeet ovat tehokkaita, mutta myös usein kalliita.

Tosiasia on kuitenkin se, että perusterveydenhoidon nykyistä paremmalla resurssoinnilla voidaan keventää erikoissairaanhoidon menoja. Siinä avainasemassa on palvelujen saatavuus, josta yhtenä avaintekijänä on luonnollisesti palveluverkko: missä palveluita tarjotaan. Olemme sitoutuneet toimimaan sen eteen, että Sote-asemaverkosto pysyy nykyisellä tasolla ja palveluiden saatavuutta parannetaan. Siihen avuksi tarvitaan monia toimenpiteitä, yhtenä se, että asioita uskalletaan tehdä rohkeasti uutta teknologiaa hyödyntäen ja ottamalla muutenkin uusia toimintatapoja vanhojen rinnalle. Saavutettavuus ja perusterveydenhuollon taso ovat kuitenkin niitä, mihin meillä pitää panostaa!