Viimeisen kymmenen vuoden aikana vuodeosastojen alasajo on ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus eri puolilla Suomea. Taustalla on ollut ajatus siitä, että huolehdittaisiin jokaisen mahdollisuuksista asua kotona ja vähennettäisiin tai jopa luovuttaisiin kokonaan laitosmaiseksi koetusta vuodeosastohoidosta.

Kotiasumisessa on paljon hyvää ja se on myös monen oma toive. Näin oli esimerkiksi oman äitini kohdalla. Äitiltä kysyttiin lääkärivastaantotolla viisi päivää ennen hänen poisnukkumistaan, miten hän on saanut kotiapua. Äiti oli vastannut kysyjälle, että ympäri vuorokauden, aina tarvittaessa. Lääkäri oli vähän hämilläänkin kysynyt, että onko laatu palvelussa ollut hyvää, äiti oli kertonut sen olevan parasta. Äitillä oli valtava etu puolellaan, kun hoitajana toimi oma aviopuoliso, Isä hoiti äidin loppuun saakka kotona. Jälkeenpäin ajateltuna äiti sai parhaan mahdollisen lähdön, sairaalassaolo jäi tunteihin.

Tämä toimintatapa on hyvä, jos se on aidosti mahdollista järjestää. Suurelle osalle se ei ole mahdollinen. Moni elää yksin, monella puolison terveys ei mahdollista omaishoitajana toimimista, kun on itselläkin tarve hoidolle. Tilanteet vaihtelevat ja se täytyy huomioida myös erilaisten hoitomuotojen välillä tehtävässä arvioinnissa. Kotihoito on ehdottomasti hyvä vaihtoehto, mutta ei kaikille. Erityisen hyvin se toimii, jos tarvittavan kotiavun lisäksi sosiaalinen ja yhteisöllinen elämä on myös balanssissa. Esimerkiksi tilanteessa, jossa sosiaalinen puoli rajoittuu kotisairaanhoidon käynteihin, kotihoito ei ole soveltuva hoitomuoto.

Yksi asia, joka tämän hoitomuodon kohdalla täytyy ottaa huomioon, on omaishoitajan jaksaminen silloin, kun pääasiallisen vastuun kantaa lähiomainen. Omaishoitoa pitää kehittää tämän uudistuksen yhteydessä. Suuri osa omaishoitajista tekee sitä omasta halustaan eikä vaihtaisi osaansa. On kuitenkin heitä, jotka toimivat jaksamisen äärirajoilla. Osalla riittäisi, kun olisi välillä vapaita päiviä ja varsinkin öitä, jotta pystyisi nukkumaan kokonaisen yön katkotta. Joissakin tilanteissa kotihoitoa jatketaan omaishoidon turvin pidemmälle kuin se on jaksamisen puolesta mahdollista.

Olen käynyt monissa palvelukodeissa, joissa olen tavannut elämäänsä ja elämäntilanteeseensa tyytyväisiä vanhuksia. Moni heistä on erityisesti kiitellyt hyvää hoitoa ja huolenpitoa, jota heille siellä tarjotaan. Näissä tilanteissa myös palvelukotien yhteisöllisellä puolella on ollut iso merkitys. Elämässä on sisältöä, on omien ikätovereiden kohtaamista ja hoitohenkilökunta on läsnä ympäri vuorokauden. Tämäkään hoitomuoto ei sovellu kaikille, joku saattaa kokea yhteisöllisyyden liiankin hallitsevaksi ja viihtyisi paremmin omissa oloissaan.

Kotihoidon ja palvelukotien väliin sijoittuvat palvelutalot ovat monelle se ihanteellisin muoto. Palvelutaloissa on yleensä esteettömyysasiat hoidettu kuntoon jo rakennusvaiheessa. Niissä on tarjolla omassa asunnossa asumisen mukanaan tuoma yksityisyys. Samalla ne kuitenkin tarjoavat mahdollisuuksia yhteisöllisyyteen ja palveluihin, jotka tukevat omassa asunnossa pärjäämistä.

Tärkeintä näiden kaikkien asumismuotojen ja hoitokäytäntöjen osalta on se, että pystyisimme takaamaan kaikille mahdollisuuden arvokkaaseen vanhuuteen. Ajatus tilanteesta, jossa joku viettää vuorokauden toisensa perään yksinäisyydessä kaivaten inhimillistä kontaktia ja saa sitä vain lyhyiden hoitokäyntien aikana, tuntuu kohtuuttomalta. Vanhuspalveluita täytyy kehittää monella rintamalla ja kärjellä, niissäkään ei ole yhtä oikeaa vastausta vaan tarvitaan vähintäänkin kaikkia edellä mainittuja vaihtoehtoja.