Oletteko panneet merkille, miten usein lehdissä kerrotaan kuinka asuntojen ja kiinteistöjen arvot ovat lähteneet eriytymään Suomen eri osissa. Otsikot voivat olla hyvinkin repiviä, kuten ”Katso miten asuntosi käy, onko sillä kohta mitään arvoa?” Tai ”Pankit eivät uskalla kohta myöntää lainoja edes taloyhtiöille, koska vakuusarvot romahtavat”. Esimerkkejä löytyy enemmän kuin niitä suittaa luetella. Tämä kaikki tapahtuu samaan aikaan, kun Euroopan pankkijärjestelmässä on tehty kiristyksiä, joilla on olennainen vaikutus mm. talolainojen myöntämiseen.

Ajatus pankkijärjestelmän kiristyksillä on periaatteessa hyvä. Onhan siinä tarkoitus huolehtia siitä, ettei kukaan lainoita taloansa yli maksukykynsä. Tosiasiallisesti tässä on tapahtumassa yksi suurimpia varallisuuden siirtoja, mitä Euroopassa on koskaan tehty. Rohkea väite, mutta perustelen sen. Kaikki ovat kuulleet niitä tarinoita, miten nuoret parit ovat uhranneet valtavan määrän aikaa, vaivaa ja jopa jaksamista sen eteen, että ovat joko rakentaneet oman kodin, ostaneet valmiin asunnon, remontoineet huonokuntoisesta mieleisensä jne. Lähes aina tilanne on ollut se, että varallisuutta ei ole ollut valmiina, on vain ollut rohkeutta ja intoa. Suurin osa noista tarinoista on johtanut onnistumisiin.

Miksi onnistuminen ei olisi mahdollinen uusien rajoitteiden puitteissa? Jokaisen lainanottajan pitäisi pystyä säästämään ennakolta tietty osuus tarvittavasta rahoituksesta. Ensiasunnon ostajan kohdalla vaatimus on viiden prosentin omarahoitusosuudesta. Äkkiseltään ei kuulosta paljolta, mutta prosentit muutettuna euroiksi tuntuu tilanne erilaiselta. Mikäli asunto maksaa 250 000 euroa, on sen omarahoitusosuus 12 500 euroa. Tuo summa pitäisi säästää arjen muista menoista. Asumisesta maksetaan vuokralla jopa enemmän kuin omassa asuessa ja silti siinä pitäisi taloudellisen tilanteen olla niin paljon parempi, että pystyy tuon summan säästämään kohtuullisessa ajassa. Osa pystyy, iso osa ei pysty. Muiden kuin ensiasunnon ostajien kohdalla tilanne on vielä huonompi.

Otetaan esimerkiksi Matti ja Maija, Meikäläisen perhe, joka on asunut aikaisemmin Posiolla. Posion koti on myyty ja myynti meni siinä mielessä onnellisesti, että lainat saatiin maksettua, mitään ei kuitenkaan jäänyt sukan varteen. Meikäläisen perheessä on kolme lasta, siksi tilaa tarvitaan vähintään kolmen makuuhuoneen verran. Maalta muuttavina Meikäläiset etsivät sopivaa vuokra-asuntoa Helsingin ympäristön kunnista. Halvin asunto, joka vaikkapa Nurmijärveltä löytyy, on noin 900 euroa kuukaudessa maksava vajaan 80 neliön nelonen. Päälle tulevat tietysti vesimaksut 20 euroa henkilöä kohden eli 100 euroa ja taloussähkö 50 euroa lisää asumiseen.

Meikäläisen perheessä molemmat ovat niin sanottuja tavallisia duunareita eli he kuuluvat suurimpaan asuntoja omistavaan väestöryhmään. Isä Matti saa osaavana timpurina jopa 3000 euron kuukausipalkan, Maijalla lähihoitajan ansiot jäävät vuorolisien jälkeen noin 2500 euron suuruuteen. Verojen jälkeen ansioita on kasassa noin 4000 euroa. Siitä maksetaan ensin tietysti asumiskulut eli 1050 euroa, jäljellä on siis 2950 euroa. Kyllähän tuosta summasta pitäisi saada kasaan helposti tarvittava säästö kohtuullisessa ajassa. Meikäläiset ovat eri mieltä. Väittävät tarvitsevansa autoa, jolla Matti pääsee töihin, kun työmaat eivät ole julkisien yhteyksien kannalta järkevissä paikoissa. Autolainaa Meikäläiset lyhentävät kuukaudessa noin 250 euroa, polttoaineisiin menee 200 euroa, vakuutuksiin 50 euroa, käyttövoimaveroon 50 euroa. Summa on siis lyhentynyt 2400 euroon.

On etelään muutossa tullut myös positiivisia yllätyksiä, ruokalasku on laskenut aikaisemmasta. Nyt ruokaan menee ”vain” tuhat euroa kuukaudessa. Jäljellä on siis vielä 1400 euroa, josta pitäisi kyllä saada reippaasti rahaa säästöön. Mihinpä sitä nyt enää menisi? Vaikka etelässä on ollut näppärä kilpailuttaa puhelinliittymät niin silti niihin ja nettiliittymään menee joka kuukausi 150 euroa. Kasvavat lapset tarvitsevat vaatteita, niitä kuluu myös vanhemmilla, 100 euroa ei ole kaukana totuudesta niidenkään osalta. Luulen, että perheen lapset haluavat myös harrastaa jotain, se ei ole ilmaista sekään. Ei liene liioittelua arvioida yhden lapsen osalta kustannuksen olevan noin 50 euroa kuukaudessa. Viimeinen tonni on siis jäljellä, kyllähän siitä liikenee säästöön?

Yksi olennainen menoerä taisi unohtua, yhden auton politiikalla toimiessa varjopuolena on tarve julkisiin yhteyksiin. Maija kulkee Pakkalassa töissä ja tarvitsee siksi kahden järjestelmän kuukausiliput. Onneksi Nurmijärvi tukee Kamppiin menevää yhteyttä, kustannus siitä on tasan satanen kuukaudessa. HSL-lippu on ihan aavistuksen edullisempi, se maksaa 96,70 euroa kuukaudessa. Toisin sanoen pari sataa euroa häviää tuosta viimeisestä tonnista. Vakuutusmaksuista muuten kuin auton osalta ei muistettukaan puhua, kotivakuutus nyt ei ole kummoinen menoerä, se maksaa suunnilleen 10 euroa kuukaudessa, mutta tapaturmavakuutukset nielevät yhteensä 125 euroa.

Perheen mummolat jäivät pohjoiseen, jos oletetaan rohkeasti, että kummassakin käydään kerran vuodessa niin niiden reissujen kustannus tasaisesti vuoden kuukausille jaettuna on noin 50 euroa. Lapsista vanhin muuten käy lukiota. Kustannuksia tulee kuukausitasolle muutettuna noin 75 euroa. Muuton yhteydessä tiukka rahatilanne haastoi perhettä, monia hankintoja jouduttiin tekemään osamaksulla. Tarvittiin pyykkikone, tiskikone ja uusi sohva. Niiden osamaksut vievät kuukaudessa 100 euroa. Jäljellä olevasta 440 eurosta pitäisi jäädä kuukausittain säästöön yllättävien menojen varalle vähintään 50 euroa. Jäljelle jäi siis 390 euroa, kyllähän siitä saa tarvittavan pesämunan nopeasti kasaan? Miten on todellisuuden laita?

Perheelle sopivan kokoinen paritaloasunto näyttää maksavan 250 000 euroa ja siitä pitäisi siis olla omaa rahaa 37 500 euroa. Toisin sanoen perheen tarvitsee säästää tuo ylijäävä 390 euroa joka kuukausi 96 kuukauden ajan eli kahdeksan vuotta. Päämäärä on niin kaukana, että into säästää ehtii hyytyä monta kertaa ennen tavoitteen saavuttamista. Tämä johtaa siihen, että perhe jää asumaan vuokralle, heille ei koskaan kerry samaa varallisuutta kuin heidän vanhemmilleen kertyi. Heillä ei ole mahdollisuutta laittaa valtaosaa nyt vuokraan käytettävästä rahasta säästöön lyhentämällä lainaa. Tämä johtaa siihen, että meillä on tulevaisuudessa merkittävästi nykyistä pienempi joukko, joka omistaa kiinteistö- tai ylipäätään mitään varallisuutta.

Tässä tullaan otsikon väitteeseen, meillä on käynnissä historian suurimpia varallisuuden siirtoja. Lähes koko 1900-luvun ja 2000-luvun alkupuolen, periaatteessa kenellä tahansa työssä käyvällä ihmisellä on ollut mahdollisuus kasvattaa varallisuuttaan asumisensa kautta. Nyt tuo mahdollisuus on päättymässä. EU tasoisilla päätöksillä on oma osuutensa, mutta myös julkisuudessa tällä hetkellä tehtävä rummutus siitä, miten kiinteistövarallisuuteen sisältyy valtavia riskejä, alkaa toteuttaa itseään. Luemme lehdistä siitä, miten pankit eivät enää lainoita taloja, kun niiden vakuusarvojen pelätään häviävän hujauksessa. Moni viisaaksi tiedetty antaa ymmärtää vuokralla asumisen olevan turvallisempi vaihtoehto. Mitä jos asunnon arvo puolittuu 20 vuoden aikana? Silloin maksetuista lainoista iso osa menee niin sanotusti haaskeelle. Jos hävikkiä verrataan vuokra-asumiseen, tilanne on kuitenkin parempi. Vuokrista ei saa senttiäkään mukaansa lähtiessään.

Noista lehtiotsikoista ja artikkeleista on tullut sellainen vaikutelma, että ne ovat jossain määrin jopa tarkoitushakuisia ja ohjaavat yhä useamman omistusasumisen sijaan asumaan vuokralle. Onko unohtunut se realiteetti, että meidän vahvuutemme on ollut juuri siinä, että kaikilla riippumatta perhetaustasta on ollut mahdollisuus nousta ylöspäin, nyt sitä tietä ollaan katkaisemassa. Tämä olisi ymmärrettävää jollakin tasolla, jos meillä olisi oikeasti merkittävästi luottotappioita omistusasumisen rahoittamisessa, mutta tilastojen mukaan niin ei ole.

Sain blogin kirjoitettuani palautteena huomion siitä, etten ollut laskenut mukaan lomareissujen rahatarpeita enkä auton vuosittaisien huoltojen edellyttämää osuutta. Meikäläisten talohaave taitaa käydä entistä vaikeammaksi.